ecchan - 11.02.2009
Teksti: Emi Maeda
Kuva: Maija Korhonen
Puheenjohtajan palstalla Emi Maeda valottaa tällä kertaa erään alter egonsa elämää Neonhämärässä.
Alina Kaikuvaaran läheisin opiskelutoveri on Miana Liekko. Miana on peikko. Peikkoja on Suomessa joitain tuhansia ja he elävät kuin mikä tahansa sisäänpäinlämpiävä etninen vähemmistö. Peikot puhuvat suomea, suorittavat asepalveluksen tai sivarin, eivät suuntaudu korkeakouluihin, maksavat veroja, eivät kuulu suuresti kirkkoon ja joutuvat joskus rasististen rikosten kohteeksi. Peikon erottaa ihmisestä karvaisuuden, torahampaiden ja voimakkaan ominaishajun perusteella. Muutoin Alina Kaikuvaara kuluttaa samojen luentosalien penkkejä kuin kuka tahansa Helsingin yliopistossa humanistisia tieteitä opiskeleva. Alina ja Miana opiskelevat osittain samoja aineita, hengaavat samojen ainejärjestöjen tapahtumissa ja pelaajat hämärtävät pelitodellisuuden ja arkitodellisuuden rajoja, kun sekä hahmot että pelaajat ovat folkloristeja ja tietävät kyllä, kuka legendaarinen nefalainen on aina pleksit fuksiaisissa ja kenen uskontotieteen professorin poistumaa eläkkeelle tervehdittiin ilolla.
Neonhämärä on genreltään maagista realismia. Se on jatkuva kaupunkipelikampanja, jota oli tätä juttua kirjoitettaessa pelattu yksi iso, yhteinen peli sekä ainakin pari pienempää peliä joillekin pelaajaryhmille. Neonhämärän pelaajat on jaettu löyhiin, keskenään risteäviin klikkeihin. Hahmot kirjoitetaan itse pelinjohdon suuntaviivojen mukaisesti ja yhteistyössä pelinjohdon kanssa. Neonhämärän maailma ei peikkoja lukuun ottamatta poikkea arkitodellisuudesta. Osalle sen asukkaista vain sattuu omituisia asioita: Alina saa paketin mennessään lauantailounaalle Ylioppilasaukion Unicaféeseen ja alkaa välittömästi tuntea paniikin kylmän kouran niskassaan, koska paketin saatekirjeessä professori Hannes Hammarsten kertoo olevansa jatkossa vähän heikosti tavoitettavissa ja paketti itsessään sisältää palapelin, jonka palaset näyttäisivät olevan jonkinlainen kartta. Saatekirje sisältää pandoran lippaan: toisen kuoren, jonka sisällä on vastaus kaikkeen, mutta vastauksen lukeminen sulkee monta ovea. Alinalla itselläänkin on hieman omituinen menneisyys ja hän on kerännyt ympärilleen pienen opiskelijaporukan, jota yhdistää yhteinen salaisuus. Hannes Hammarsten oli merkitsevä tekijä opiskelijaryhmän synnyssä ja aika todennäköisesti myös tiesi, mitä opiskelijat puuhastelivat pimeän jälkeen.
Alinan iltaohjelmaan kuuluu köyhän naisen mythbustersin lisäksi baarireissu: peikoista koostuva, pientä kulttimainetta nauttiva Sysikuu-yhtye pitää levynjulkkarit Punavuoren Ahvenen peräkabinetissa. Bändi esittää julkkareissa akustisena Neonhämärä -kappaleen. On hankala uskoa, että se on sävelletty kasaan joitain viikkoja ennen peliä ja osa bändin pelaajista ei ole osannut tätä ennen soittaa mitään instrumenttia. Peikot todellakin haisevat: pelaajat ovat käyttäneet mm. saunatuoksuja saadakseen aikaan ominaistuoksun, jota pelinjohto on kuvaillut "metsäiseksi". Haju täyttää kabinetin varsin tehokkaasti. Pelissä ei ole kiire: keikka viivästyy draamailun takia, vieraat hakevat juotavaa baarin puolelta ja Alina kiemurtelee, koska tahtoisi lähteä tarkastamaan saamansa vihjeen potentiaalisesti paranormaalista aktiviteetista ja koska Cecilia-sisko on jollain ilveellä myös baarissa. Cecilia ja Alina ovat sisarpuolet, joita yhdistää toisiinsa vain kontrolloivan äidin geeniperimä. Yhteistä perhehistoriaa ja läheisyyttä pohjustettiin keskusteluilla, tapaamisella ja maileilla.
Pelin tapahtumat ovat jossain määrin aikaspeksattuja: tiettyyn aikaan olisi kannattavaa olla jossain paikassa, kuten klo 19 Ahvenessa, mutta muuten koko kaupunki on pelikenttänä. Pelaamisesta tulee helpompaa pimeän jälkeen. Julkisuus haittaa myös joitain tapahtumia: eräälle paikalle jätetyt pelinsisäiset esineet siivoutuvat omille teilleen pelaajien ja pelinjohdon pettymykseksi, mutta myös tuo oman lisänsä: Ahvenessa tehdään siviilipukuisten poliisien toimesta pidätys ja naapuripöydän seurue viedään pois, ja kadulla avohoitopotilas oletettavasti paheksuu pelaajien hortoilua Lönnrotin patsaan ympärillä. Peliin ei ole suunniteltu mitään suurta huipentumaa tai lopputasannetta, joka olisi yhteinen kaikille hahmoille. Sellainen kuitenkin syntyy itsestään, kun opiskelijaporukka suunnittelee keskenään seuraavaa siirtoaan, hitsautuu yhteen alkupeloista huolimatta, pelkää professorinsa, omaisuutensa ja terveytensä puolesta ja Alina suorittaa realiteettitarkastuksia itselleen: voiko olla, että Hannekselle on käynyt jotain pahaa? Voisiko joku haluta Hanneksen perinnön itselleen? Olenko huolissani aivan turhaan, vai pitääkö olla oikeasti peloissaan? Alinan päänsisäisestä tunnelmasta tulee mieleen yllättävän paljon White Wolfin Hunter: the Reckoning: tavallinen ihminen lähtee huonosti aseistautuneena ja tietämättömänä yön pelottavia mörköjä ja suuria vaaroja vastaan ja kiemurtelee tuolissaan, kun sisäinen pakko ajaa eteenpäin terveen järjen ja mukavuudenhalun vastaisesti.
Hanneksen jättämää perintöä arvotaan myöhemmin erään yliopiston roolipeliseuran kerhotilassa, missä Alina tovereineen kasaa yli 200-palaista, pikselipuurolta näyttävää palapeliä melkein kuusi tuntia saadakseen selville seuraavan vihjeen tai esineen sijainnin. Välissä pidetään myös Hanneksen muistotilaisuus, joka tulee poissaolleelle Alinalle kotiin asti tekstarikommunikaation muodossa: Hanneksen haudalla nähty joku tuntematon mies, joka sanoi että "nähdään taas kohta Hannes". Seuraavaksi ryhmä lähtee tekemään kenttätutkimusta palapelin vihjeiden mukaisesti.
Neonhämärä, 1. peli
kirjoittajat: Niina Niskanen, Simo Järvelä
pelattu pitkin stadia 8.11.
http://neonhamara.kapsi.fi/
Konehuoneessa hyrrää Drupal.
